lauantai 20. elokuuta 2016

Age of Sigmar- On vain sotaa, ei muuta

Työkaverini pakottamana pyynnöstä osallistuin paikallisen pelikaupan Age of Sigmar-minikampanjaan. Vaikka olimmekin aikalailla kokonaan siirtyneet jo loistavan, fanikutoisen 9th Agen pariin  päätimme reiluuden nimissä antaa rehellinen mahdollisuus myös  Games Worksophin klassisen fantasiapelin nykyversiolle. Niille jotka eivät tiedä mikä Age of Sigmar-tai AoS- on, tässä lyhennelmä: AoS on miniatyyripeli Warhammer Fantasy Battlen "reboot" joka teknisesti ottaen aloitti koko pelin alusta. Säännöstö käännettiin täysin ympäri ja rakennettiin aivan erilaisen systeemin päälle ja pelimaailman historia myöskin kirjattiin uusiksi. Neljän viikon ajan pelasimme neljä peliä, joista loppujen lopuksi pääsin pelaamaan vain kolme valitettavan sairastapahtumisen vuoksi.

"Taktista" sodankäyntiä.


Age of Sigmar on pelinä kovin kaoottinen. Minulla ei sinänsä ole mitään kaoottisuutta ja onneen perustuvia pelejä vastaan, mutta AoS vei tämän mielestäni liian pitkälle. Taikaesineet ja erikoiskyvyt arvotaan joka pelissä uudestaan eikä siis omien persoonallisten johtajien kasaaminen ole käytännössä mahdollista. Joukot saavat olla missä formaatiossa tahansa ilman minkäänlaista kunnon säännöstöä kuinka yksiköt pitää kasata pelikentälle. Vuoropohjaiseen taistelusysteemiinkin oltiin lisätty muuttujia nopanheiton antaessa mahdollisuuden pelaajalle toimia kahdesti peräjälkeen. Ja minkäänlainen yksiköiden tasapaino on kadonnut, pelin ollessa enneminkin isojen hirviöiden ja sankariyksiköiden dominoivaa "monsterhammeria."



Mutta toisaalta se on simppeli systeemiltään, mikä on sekä huono että hyvä asia. Eri hahmojen statistiikat ovat yksinkertaistettu helposti muistettavaan muotoon, mutta toisaalta hahmo osuu keheen tahansa aina samalla bonuksella, oli kyseessä taitavin haltiasoturi tai heikoin hiisi. Armeijan kasaaminen on yksinkertaista ja pienetkin pelit onnistuvat helposti. Skenaarioissa on mielenkiintoista vaihtelua pelkän kill 'em all-asenteen lisäksi. Age of Sigmar on mitä luultavammin hauskinta pelattuna niin sanottunna  "beer & pretzels" henkisesti. Ei mitään väliä lopputulokselle, mutta juotava kädessä pelin kaoottisuudelle naureskellessa uskon että Age of Sigmar on suorastaan mielekästä toimintaa. Mutta jos halajat taktista sotapeliä jossa haluat itse vaikuttaa lopputulokseen ja siihen minkä tyylistä armeijaa pelaat, suosittelen 9th Agea tai melkein mitä tahansa muuta figupeliä markkinoilla.

Klassisten asioiden äärellä.

Mutta pelimekaniikka ei ole syy miksi en pidä Age of Sigmarista. Pelinä Warhammer on aina ollut vähän hiomaton ja joissakin tapauksissa monimutkainen, ja olen avoin idealle suoraviivaistaa säännöstöä. Mutta Age of Sigmarin isoin synti oli Warhammerin maailman rikkominen. Warhammer Fantasy Battlen maailma- Vanha Maailma- oli aikoinaan yksiä idearikkaimpia, persoonallisimpia ja tyylikkäimpiä fantasiamaailmoja mitä oli. Sen meidän maailmamme historiaa peilaava maailma oli täynnä elämää ja ideat jotka tuntuvat paperilla oudoilta toimivat loistavasti. Ihmisten asuttama Keisarikunta oli 1400-500 luvun Saksan tyylinen steampunkilla toimiva maa jonka rajanaapureina oli hyvin Tolkien-henkiset kääpiöt, Arthurin legendoja ja Jean D'Arcia mukaileva Bretonnia sekä pohjoisen Norscasta tulevat viikingit. Rapakon toisella puolella Lustrian viidakoissa asui liskomiesten kansa jonka kultuurinen pintakuva oli otettu atsteekeilta ja inkoilta ja palkkasotureina toimivat Ogret olivat hunnien tapaisia vaeltavia sotureita. Warhammerin kansat olivat monipuolisia, persoonallisia ja elävän tuntuisia.



Mutta vaikka kaikki nämä rodut ovat säilyneet Age of Sigmariin, heidän maailmansa ei selvinnyt. Vanha Maailma on tuhoutunut ja Age of Sigmarin maailma on erilaisista elementeistä muodostuvien saarekkeiden maailma avaruuden keskellä. Ei huono idea, mutta selatessani sääntökirjan sivuja ja lukiessani taustatarinoita, huomasin yhden asian. Melkein kaikki kuvat esittelevät suunnattomia armeijoita taistelemassa toisiaan vastaan raunoiden keskellä tai oudon värisen taivaan alla. Armeijat olivat suunnattomia massoja jotka vain juoksivat toisiaan päin. Uusi armeija Sigmarites on lähes identtisten metaliitölkkien armeija jotka kantavat isoja vasaroita ja lasermiekkojaan ilmeettömät kypärät kasvoillaan. Toisin sanoen, kukaan ei tunnu elävän tässä maailmassa. Minkälaisia kaupunkeja sielä on? Kuka hallitsee missäkin? Onko heillä kotia, heimoa, jotain minkä puolesta taistella? Onko yksilöllä merkitystä? Onko maailmassa sankareita kuten Felix Jaeger tai Gotrek?  Onko kansoja jotka eivät ole taistelemassa sodissa kuten Tilea, Estalia tai omiin maihinsa eristäytyneita rotuja kuten Korkeahaltiat tai Kaaoskääpiöt? Ja mikä tärkeintä- voivatko Age of Sigmarin armeijat laskea aseitaan hetkeksi ja vain elää? Näihin kysymyksiin kirjat eivät vastaa, on vain sota, taistelu ja sitä seuraava uusi taistelu. Age of Sigmarilta uupuu sielu ja Vanhan Maailman elävä maailma. Ennen aikaan Games Workshopin pelejä yhdisti tietty kiero huumorintaju, kyky olla ottamatta itseään liian tosissaan. Tämä on sitemmin haudattu GW:n osalta, mutta Age of Sigmar on viimeinen naula siihen arkkuun.


Pelaatteko TE Blood Bowlia? Huh?

Ymmärrän täysin jos Age of Sigmar miellyttää sinua ja tätä ei olla tarkoitettu miksikään teesiksi jonka mukaan sinun on oltava pelaamatta tai ostamatta Age of Sigmaria. Uusi maailma ja uusi järjestelmä ovat molemmat hyviä keinoja saada paljon kaivattua uutta verta miniatyyripelien pariin.  Tämä on vain vanhan Warhammer-fanin ajatuksen ja tunteiden purkua, sillä minun mielestäni Vanhan Maailman tuhoaminen ei ollut ainoastaan virheliike bisnesnäkökulmasta. Se oli suorastaan kulttuurivandalismia. 

Atte T

maanantai 1. elokuuta 2016

Ropecon 2016: Kaaosta ja järjestystä

Ropecon, tuo Suomen tapahtumien kuningas saapui jälleen luoksemme. Tänä vuonna asiat olivat toisin, sillä vuosia meitä uskollisesti palvellut ja kestänyt Dipoli ei ollut enään tapahtumakäytössä remontin vuoksi. Siispä Ropecon muutti Otaniemestä Pasilaan Messukeskukseen ja näillä näkymin tämä on pysyvä muutto. Tämä muutto oli ainoa asia mikä minua huoletti tänä vuonna Ropeconin suhteen. Luotin kyllä että Ropeconin ohjelmapuoli ja myyntipöydät tarjoilisivat taattua laatua vuosien takaa, mutta toimivatko tilat? Löytyykö ohjelmasalit ja onko liikkuminen helppoa ja kaikkein tärkeimpänä- tuntuuko con kodilta?

Kauppaan vai ohjelmaan?

Onnekseni voin todeta että pelkoni oli turhaa, sillä Messukeskus oli erittäin toimiva paikka. En voi sanoa että paikka olisi tunnelmaltaan kuin Dipoli, sillä sitä on vaikea minkään korvata. Mutta tapahtumapaikkana messukeskus on Suomen parhaita. Myyntisali oli ilmava ja tilava, figupelejä pystyi seuraamaan vierestä ja paikan päällä figu-ja korttipelisaleissa oli tilaa muillekin pelaajille. Ohjelmasalit olivat mukavia ja äänentoisto toimi jokaisessa salissa hyvin. Roolipelejä varten huoneet olivat toki yhä aika pieniä äänenkäytön kannalta, mutta olivat miellyttävän viileitä. Ja kun hetken aikaa ravasi pitkin näitä käytäviä alkoi huoneiden lokaatiot tulla tutuiksi. Dipolista jäin kyllä kaipaamaan mukavaa piha-aluetta ja vehreyttä tapahtumapaikan ympärillä. Dipolissa oli mukava vain makoilla nurtsilla ja ehkä pelata jotakin samalla ohjelmien välillä. Mutta kaikkea ei voi saada, ja Messukeskus on tapahtumapaikkana erittäin bueno.

Tässä korttipelaajat...

...ja figupelaajat


Kävin hieman pelailemassa taas roolipelejä, ja valitettavasti tänä vuonna pelien tasapaino jäi hieman keljummalle puolelle. Kahdesta Pathfinder Society- pelistä vain jälkimmäisestä oli kokonaisvaltaisesti hyvä fiilis sen päättyessä. Pääsin viimeisessä pelissä pelaamaan hieman korkeatasoisemmalla hahmolla ja mesmerist-hahmoluokka oli oikein kiva. Mesmerist antoi mahdollisuuksia roolipelaamiseen kykyjensä kautta ja tykkään aina sellaisesta. Pelaajat olivat mukavia ja skenaario rullasi eteenpäin hyvin. Mutta tämän kivan tasatilanteen hajotti valitettavasti viimeinen peli. Yleisen mukavuuden nimissä en tässä julkisesti mainitse nimiä tai peliä. Peli oli jotain mitä olin odottanut jo ennen conia, se käytti systeemiä josta pidin paljon ja se oli myöskin mahdollisuus pelata jotain muuta kuin Pathfinderiä välillä. Mutta kun paikalle tultaessa täydelle pöydälle piti tehdä hahmot käyttäen vain yhtä sääntökirjaa, pelinjohtajan mainostaessa peliään isoon ääneen samaan aikaan ja kahden muun huutaessa päälle omia juttujaan. Pelistä ei saanut mitään hollia. Minulla oli hyvä hahmoideakin mutta se meni täysin hukkaan tässä sekametelisopassa. En vastusta huumoripelaamista ja vanhan tyylin kuolemanloukkuja, mutta tästä sekavuudesta oltaisiin voitu mainostaa etukäteen. Pelikuvaus antoi kuvan klassisesta fantasiaseikkailusta, mutta se mitä sain oli iso pettymys.

This game rocked. Another one, not so much.

Mutta se mitä menetettiin peleissä saatiin kymmenkertaisena takaisin ohjelmassa. Lähes jokainen ohjelma jota kävin katsomassa oli täyden kympin suoritus. Ydinsodan Käsikirja oli hauska ja asiallinen luento yhtä aikaa, ja vetäjä Janne Kemppi on parhaimpia luennoitsijoita joita olen kuullut. Astraterran englanninkielisen version esittely oli oikein mainio ja sai minut innostumaan Astraterran kokeilemisesta. Jenni Häkkisen Hero's Journey-luento syvensi taas mielenkiintoani Joseph Campbellin teorioihin sankareista, ja vaikka perusperiaatteet olivatkin jo tuttuja sain taas uusia ideoita ja näkemystä teorian soveltamiseen omissa kirjoituksissani. Mutta kaksi parasta ohjelmaa oli vielä jäljellä. Tuomas Pirisen Creating Chaos: making of Warhammer Realm of Chaos oli se piristys mitä tarvitsin huonojen pelikokemusten jälkeen. Pirinen oli aikoinaan pääsuunnittelija Warhammer Fantasyn takana ja tämän kokemukset Realm of Chaos-kirjan teon takaa olivat äärimmäisen mielenkiintoista kuunneltavaa. Olen ollut Warhammerin fani jo vuosikymmenen ja olen aloittanut Pirisen suunnittelemalla pelillä. Luento oli informatiivinen, hauska, ajatuksia herättävä ja jopa koskettava. Minulla olisi ollut tuhat kysymystä Piriselle, mutta aika riensi ja täytyi minunkin jatkaa matkaa. Toinen loistava luento oli Miska Fredmanin (onnea palkinnon johdosta!) Roolipeli ideasta kirjaksi. Tässä Miska kertoi hieman mitä roolipelin kirjoittamiseen ja julkaisuun kuuluu, käyttäen omia teoksiaan esimerkkeinä (tai Heimojen tapauksessa varoittavana sellaisena). Miska otti kontaktin yleisöön hyvin, porukkaa selkeästi kiinnosti aihe ja keskenäinen dialogi teki luennosta vielä paremman. Sain tästä taas innoitetta oman pelin tekemiseen ja hyviä vinkkejä kirjoitusprosessia varten. Nämä kaksi jälkimmäistä ohjelmaa olivat hyvin tehtyjä, asiallisia, viihdyttäviä ja opettavia ja toimivat todisteena siitä, että nämä pelit mitä monet voivat kutsua "vain peleiksi" ja vähätellä muuten ovat todella tärkeitä tekijöilleen ja faneille ja niihin liittyy muistoja jotka ovat vahvoja ja tärkeitä.

Jenni Häkkinen.

Tuomas Pirinen.

Tämän lisäksi vein maalauskilpailuun oman korteni, mutta menestystä ei tullut. Vietin paljon aikaa Star Wars Cosplay Finlandin mukavien tyyppien kanssa, mutta siitä tulee lisää luultavasti Cosplay-blogini puolella. Juttelin kaverien kanssa, tapasin vanhoja coni-tuttuja sielä täällä ja tapasin jopa Ross Watsonin nopeasti, siinäpä kohtelias ja rento kaveri. Jos Messukeskuksella on joku vika piha-alueiden lisäksi, on sen iso koko hankala kavereita etsiessä. Törmäsin joihinkin tuttuihin vain kerran koko viikonlopun aikana ja tämä johtui laajalle levittäytyneestä tapahtuma-alueesta. Tämä ei ole mikään iso vika, vain pieni ärsyke. Tällaisia pieniä vikoja oli sielä täällä, kaaosta kaiken hyvin järjestellyn sisällä mikä sinänsä sopi teemaan hyvin.  Kokonaisuutena Ropecon 2016 oli menestys. Uusi tapahtumapaikka toimi hyvin ja ratkaisut hallien ja salien kohdalla olivat fiksuja. Uusi roolipeli-ilmottautumissysteemi oli myöskin ennakkoluuloistani huolimatta ihan fiksu. Ensi vuonna lienee korkea aika että tulen itsekkin johtamaan peliä viikonlopuksia ja joitakin ideoita nousi jo nyt mieleeni. Ropecon on ollut kotini kodin ulkopuolella, ja vaikka tämä koti muuttikin aivan uuteen osoitteeseen ja asiat muuttuivat, tuntui se yhä kodilta.

Kulgara the Orc Barbarian. (C) Lauri Maijala.

Ropeconin perusevään korvike.

Kotimatkan herkkää tunnelmaa.



Atte T